Turpeen energiakäyttö turmelee luontoa

Turpeen energiakäyttöön liittyy kiistatta äärimmäisen vakavia haittoja niin luonnolle kuin maisemalle. Parasta olisi, jos maailman suot voitaisiin jättää luonnontilaan rikastuttamaan elinympäristöä ja toimimaan makean veden varastoina ja tulvapuskureina.

Turvemaat ovat avainroolissa maapallon vedensäätelyssä, sillä ne sitovat merkittävän osan maailman makeanveden varannoista. Turvemaiden hävitys pienentää näitä elintärkeitä vesivaroja ja heikentää tulvaveden säätelyä.

Monitahoiset ympäristöongelmat

Toistaiseksi näkyvin turpeenoton ympäristöongelma Suomessa on turvesoiden lähellä olevien vesistöjen tummuminen ja rehevöityminen. Polttoturvetta ei voi nostaa suota kuivattamatta. Kuivatus valuttaa tummaa, ravinnepitoista vettä puroihin, jokiin, lampiin, järviin ja meriinkin, minkä seurauksena etenkin pienten vesistöjen vedet tummuvat ja kärsivät myrkyllisistä sinileväkukinnoista.
Ravinteita ja kiintoaineita sisältävän suoveden kulkeutuminen alapuolisiin vesistöihin jatkuu usein kuivatuksen jälkeenkin tulvien ja rankkasateiden seurauksena. Pilaantuneiden vesistöjen kunnostus on erittäin raskasta, hidasta ja kallista.

Suon myllertäminen myös heikentää kasvi- ja eläinlajien monimuotoisuutta, pilaa maisemia ja lennättää turvepölyä lähiympäristöön aiheuttaen ongelmia allergikoille.

Turpeen määrän kerrotaan vähentyneen merkittävästi viimeisen parin sadan vuoden aikana. Suurimpina syinä tähän on ollut soiden kuivaus maanviljelyyn ja metsäistutuksille. Viime vuosikymmeninä turpeen häviäminen on kiihtynyt etenkin sademetsien kuivatusten vuoksi.

Turvetuotanto uhkaa soiden olemassaoloa. Polttoturpeen kaivuu vaatii jatkuvasti käyttöön uusia soita, jotka usein ovat luonnontilaisina säästyneitä soita. Kun kannattavuussyistä turpeen nosto pyritään keskittämään käyttäjän läheisille suoalueille, tuhoaa se lähes kokonaan paikallisen suoluonnon. Pohjois-Euroopan lisäksi lisäksi turvesuot ovat vaarassa Venäjällä, Pohjois-Amerikassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Hiilinielusta hiilen lähteiksi

Turvemaat sitovat kaksinkertaisesti hiiltä verrattuna kaikkien maailman metsien biomassaan. Soiden kuivatus, palot ja turpeenotto vapauttavat suosta runsaasti paitsi hiilidioksidia, myös metaania. Energiakäytössä hiilidioksidia vapautuu vieläkin enemmän suhteessa energian saantiin.
Turpeenpolton hiilidioksipäästöt ovat korkeammat kuin millään muulla polttoaineella. Kivihiilikin jää jälkeen, myös päästökertoimessa. Hiilidioksipäästöiksi on sovittu kirjattavaksi turpeelle 106 grammaa megajoulea kohti (CO2/MJ), kivihiilelle 94,6 grammaa, raskaalle polttoöljylle 77,4 grammaa, kevyelle polttoöljylle 74,1 grammaa, bensiinille 72,5 grammaa, maakaasulle 56,1 grammaa ja biopolttoaineille nolla grammaa.
Turpeen rikkipitoisuus on sen sijaan vähäistä, vain 0,22 painoprosenttia kuiva-aineesta. Turpeesta lasketaan aiheutuvan lähes 20 prosenttia maan hiilidioksipäästöistä. Se tarkoittaa noin 9−10 miljoonaa tonnia.
Ojituksen seurauksena suuren osan Suomen soista väitetään muuttuneen hiilinieluista huomattaviksi hiilen lähteiksi. Suot ovatkin Suomen luonnon suurin hiilivarasto.

Kansainvälisillä foorumeilla on todettu, että turvemaiden suojelu ja muokattujen soiden palauttaminen voi olla sata kertaa taloudellisesti tehokkaampaa kuin muut hiilipäästöjen vähennystoimenpiteet.
Polttokelpoisen turpeen muodostuminen on erittäin hidasta, jopa tuhansia vuosia, ja hiilen on todettu sitoutuvan takaisin ainoastaan luonnontilaisille turvemaille. Ihmisen elinikään nähden uusiutuminen tapahtuu äärimmäisen hitaasti.

Turpeiden suojelua vaaditaan

Maa- ja metsätalousministeriö on valmistelemassa suo- ja turvestrategiaa, joka valmistunee joskus vuonna 2010. Siinä pitäisi pystyä huomioimaan aivan eri suuntiin vetävien tahojen näkemykset vesiensuojelusta, virkistyskäytöstä, marjastuksesta ja teollisesta tuotannosta.
Samalla kun teollisuus himoaa lisää turvetuotantoa, luonnonsuojelutahot kuten Suomen luonnonsuojeluliitto vaativat turpeen polton lopettamista kokonaan ilmastosyistä. Luonnonsuojelutahojen mukaan suot pitäisi säilyttää vesitaloudeltaan ja hiilen sidonnaltaan häiriintymättöminä hiilinieluina eikä hiilidioksidin tupruttajana, ja suoluonto pitäisi palauttaa mahdollisimman laajasti ennalleen. Luonnonsuojeluliitto ehdottaa, että turpeenpoltto lopetettaisiin vuoteen 2020 mennessä. Siirtymäaikana turpeennostoon ei otettaisi uusia luonnontilaisia, lievästi muutettuja tai ennallistamiskelpoisia soita, vaan turpeenotto ohjattaisiin luontoarvonsa menettäneille metsäojitetuille soille ja suopelloille. Edelleen turpeennostoalueiden pääjälkikäyttömuotona olisi uudelleensoistaminen. Arvokkaiden suoalueiden lähellä sijaitseville, käytöstä jääville ottoalueille olisi palautettava soistumista edesauttavat hydrologiset olosuhteet. Suojeluarvoltaan vähämerkityksellisten turpeennostokenttien jälkikäyttömuoto voisi Suomen luonnonsuojeluliiton mielestä olla myös peltoenergian tuottaminen esimerkiksi ruokohelpeen viljelyllä. Arvokkaita soita koetetaan saada pois tuotannosta muun muassa miettimällä ympäristöministeriössä korvauksia turvetuottajille, jotka luopuvat tuotantoluvista.

Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tilaisuuksissa on linjattu, että turvetuotantoon olisi ilmaston kannalta parasta käyttää voimakkaassa hajoamistilassa olevia turvealueita kuten suopeltoja. Turpeen energiakäyttöön pitäisi monen luonnonsuojelijan mielestä turvautua vain kriisitilanteissa. Ja pitkäjänteisesti se pitäisi yrittää korvata uusiutuvilla energialähteillä.

Suomessa on tällä hetkellä yli 170 soidensuojelualuetta.

Teksti Juha Palojärvi Kuva Turveteollisuusliitto